Saturday Classics 150325

 Maaliskuun 21. tulee viimeisin kanadalaisen Rush-yhtyeen julkaisu. Rumpali Neil Peartin kuoleman 2020 jälkeen hiljaiseloa viettänyt,( ja jo sitä ennen 2015 kun Neil jäi eläkkeelle), orkka aloitti minun syntyessä eli 1968 ja levytysuran varrelta saisi tsiljoona kokoelmaa. 20 studioalbumia, Yhdysvaltain 78. myydyin yhtye noin 25miljoonan myynnillä plus muun maailman myynti, yhteensä ehkä 40 milj myytyä kopioa. Aika hyvin kun ekat 10 levyä on kiharaista, teknistä progea ja kasarilta eteenpäin progevaikutteista teknistä hard rock/metal/blues-pohjaista kovaa kamaa, soittajien yksilötaidon muovautuessa ilmiömäiseksi.

Alku aina hankalan ihanaa jääden muistoihin:

”Bändit eivät suinkaan majoittuneet sviitteihin, ehei. Meidät majoitettiin isoon huoneeseen täynnä varavuoteita. Pidimme itsemme öisin lämpiminä puhaltamalla hiustenkuivaajalla lämmintä ilmaa peittojen alla. Ja ensimmäiseksi aamulla nappasit huikan ruisviskiä saadaksesi veren taas kiertämään.”

”Yleisö oli ankeaa eikä ketään kiinnostanut. Paikan omistaja antoi meille ennen keikkaa tequilaa, me Gedin kanssa vaihdoimme soittimia keskenämme ja vedimme setin lavalla maaten eikä kukaan edes räpäyttänyt silmiään”, Lifeson jatkaa. (laina soundi.fi)

 

Edesmennytta rumpalia, The Professor, Proffaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen rock-rumpalina. On kova. Paras tekniikka. Tykkään silti enemmän tuunesoittajista kuten Bonham jotka lyövät rumpuja. Jos pitää rumpusoolo kuunnella niin Peartin vetoja jaksaa kuunnella ehkä pisimpään, Purplen Ian Paice on mieletön ja Bonhamia nyt jaksaa vaan ei sooloissa, pitkään.

Maaliskuun 21. ilmaantuu kokoelma Rush 50 joka sis live-vetoja, ennen julkaisemattomia, jne jne. Bändi on julkaissut viis - kuusi live-albumia, arvostan ja pidän kovin. Maaiman huomio tuli kasarin alussa, 1982-3, Permanent waves ja varsinkin Moving pictures-levyjen myötä, tyylin vaihdoksen taitteessa. Tom Sawyer on se hitti, YYZ instrumentaali-hitti ja es. aikaisempi Closer to the heart on hitti etelä-Amerikassa.

Rushin saavutti suosionsa huipun albumilla Moving Pictures, jonka muun muassa Allmusic.com luokittelee "yhdeksi kaikkien aikojen parhaaksi hard rock -albumiksi".^[3] Albumi jatkoi musiikillisesti pohjimmiltaan samalla linjalla kuin Permanent Waves, mutta kappaleissa oli enemmän helposti omaksuttavia, radioystävällisiä pop-elementtejä ja jälleen lisää syntetisaattoreita. Albumin aloituskappale "Tom Sawyer" luetaan yhtyeen tunnetuimpiin. Muita tunnettuja albumin kappaleita ovat muun muassa "Limelight", "Red Barchetta" ja instrumentaali "YYZ". YYZ on Toronto Pearson International Airportin IATA-morsekooditunnus, ja kappale alkaa kyseisellä koodilla "-.-- / -.-- / --..". Moving Picturesin kappale "The Camera Eye" on yhtyeen viimeisin yli 10 minuutin kestoinen kappale. Moving Pictures nousi Billboardin kolmanneksi myydyimmäksi albumiksi ja se on myynyt tähän mennessä nelinkertaista platinaa.

Soitan siis jotain muuta... Ai niin, inhoan kasarin uutta aaltoa muovisine syntsa-soundeineen mutta R tekee poikkeuksen, osasivat käyttää paremmin, sinne taustalle upottaen eikä pintaan rääkymään.

Parhaillaan (pahimmillaan/vaikeimmillaan) koko trin musiikkivälinevalikoima oli huima, bassojalkioita kitaristilla ja basistilla. Basisti alkoi soittaa kosketttimia (jolloin kitaristi kitaran ohella siis soitti bassolinjoja jalkiolla, jalalla painamalla), rumpalilla tavaraa niin paljon että piti nostaa vinssillä keskelle, heh...

 Tavan rumpujen lisäksi sähkörummut ja gong seka kaiken maailman hilavitkuttimia ympäri maailmaa.

Rumpujen soiton ohella Neil Peart tunnettiin myös kirjallisuuden ystävänä: hänet on aikoinaan tunnettu Ayn randin filosofian kannattajana^[2] mutta myös arvostusta saaneiden matkakertomusten kirjoittajana. The Masked Rider: Cycling in West Africa kertoo pyöräretkestä Länsi-Afrikassa. The Ghost Rider: Travels on the Healing Road on Neil Peartin omakohtaisen tragedian selviytymistarina. Traveling Music: Playing Back the Soundtrack to My Life and Times on kurkistus Peartin lapsuuteen ja nuoruuteen matkamusiikin synnyttämien muistojen alkulähteiltä.

Passage to Bangkok on hashiksenpolton ylistyslaulu, periaatteessa biisissä mainitaan mitä ja millaista missäkin päin maailmaa kiertueella tuli savuteltua, seiskyt-luvun biisi siis, hih.. Levyltä 2112 v 1976, otto Snakes&Arrows-liveltä, Rotterdam, 2008

Progea vielä, vaan alkaa jo muotoutua hieman lyhyemmäksi

ja kohden melodista rockia, tämä tosin kuin rankempi Beatles, 

hienolla sävelmällä ja tarinalla. Levy-yhtiö kovasti näihin normi-biiseihin painosti kun R ei niin hirmusti myynyt, plus miinus miinuksella..

Grace under presssure 1984 -levyllä oli joitain biisejä joista orkka sai äärioikeistolaista mainetta, varoittteli neukuista ja kun rumpali oli lukenut Aun Randia niin musaa politisoitiin. Otto Snakes & Arrow -kiertueelta 2008. Niin ja biisi on Distant early warning

Alkaa jo jytistä hard rock!

Gracen jälkeen tuli viisi levyä joiden soundit vaihteli ollen huonoja, biisit kokolailla..hmmm..keskikertaisia. Rumpalia koetteltiin kun ensin kuoli vaimo ja heti perään tytär.

Vaan Test for Echo 1996 päräytti jälleen, ja kunnolla, kaikki toimii!!  Biisi Driven, virallinen videoversio, (jos kuuntelee tämän ja heti perään vaikka In Rio-version niin huomaa kuinka soundit ovat hyvät molemmissa ja bändi soittaa asettta vaikeamma biisin ammattitaidolla, hyvä hitti!!

Its my turn to drive!!

2004 ilmestyi Feedback jossa poijjaat versio omia innostajiaan, coveroi siis. ainoa orkesteri maailmasssa jonka versioita en halua kuunnella muiden biiseistä, ei vaan iske. Osittain syy basisti-laulajan, Geddy Lee, erikoisella äänellä joka sopii hyvin omaaan musaan, muiden huonosti. (imo)

Harvinainen orkka myös siinä mielessä että kun kuuntelee niin kitaristin osuudet jää minulla ainakin, taustalle. Kuuntelen komppeja, fillejä, breakkeja, basistin hehkutuksia. es Driven -biisin bassokuvio on hauska. Alex Lifeson silti kitaristina heittämällä top 50ssä.

Kokonaisuus jyrää, on kolissut vuodesta 1984 kun Tarvo "pastori liehuvatukkainen" Laakso sen minulle esitteli, soitten Moving Picturesin ja GUP:n. Kun tottui Leen ääneen niin muusikona iski tietty soiton järjetön taidokkuus. Tarvon oma hitti muuten Krusifiksin juurelle, kuulee Rush, ym muut  rockkenroll -vaikutteet, oli kunnon rokkari ja samalla pastori, näitä Tampereen rock-uskonmiehiä jotka soitti gospelia mutta ajoittain myös tavan musaa, tyyliin Jukka Leppilampi Tabula Rasa) ja Sakari Löytty (Q.Stonen rumpalina tunnettu), Tarvo pysyi gospelissa:

Tarvo Laakso r.i.p.

Lopetan sen kumemmin perustelematta, hyvä biisi, Animate me (tee minut eläväksi, elävöitä minut, puhalla minuun henkeä)

Innostuin vähän, antteksi...vaan perusteellisuus on välillä jees.😍😎

Lisää klassikoita täältä!

Poreilevan progressiivista lauantaita ja loppuillasta kovempi kivi!!😁

Sus'

P.s siltä varalta että ihastuitniin laitan seiskyt-luvun kunnon progen, kakskyt -minuuttisen ja seitsemän-osainen kunnon tuon ajan hengen mukainen sekoilu...tai siis progressiivinen kokonaisuus, sanoisin että Yes tai Genesis olivat vielä enemmän öveeitä, jos oikein kiharaista haluaa niin sitten Gentle Giant soimaan. kaverin kokoelmaa kun aikoinaan juopotellesssa kuunneltiin niin GG oli illan viimeinen, siinä kolme promilla kännissä pystyin sitä kuuntelemaan, alle sen en, ei vaan kestänyt pää...

Tämä johti levy-yhtiön painostamaan Rushia julkaisemaan radioystävällisemmän albumin. Yhtye ei huomioinut levy-yhtiönsä toiveita, vaan sävelsi seuraavalle albumilleen 2112 yli 20 minuuttia kestävän seitsemään osaan jaetun albumin nimikkokappaleen. Askel entistä kauemmas radioystävällisyydestä osoittautui yllättäen Rushin ensimmäiseksi suurmenestykseksi. 2112 oli ensimmäinen albumi, joka myi yhtyeen kotimaassa Kanadassa platinalevyyn oikeuttavan määrän.😂😂

2112 vie studiolevyllä toisen puolen, toisella mm Passage to B..